Työkalut

Työkalut jokaiseen tarpeeseen! Täällä on akkutyökalut ja sähkötyökalut, suojaimet ja työasut, kuten hengityssuojaimet ja huomioliivit, sekä esimerkiksi erilaiset mittavälineet löytyvät tästä tuoteryhmästä. Meiltä myös metallintyöstökoneet, kuten pylväsporakoneet, sorvit ja kulmahiomakoneet. Myös metsurin työkalut, kuten moottorisahat, klapikoneet ja teräketjut, kuin myös LVI-työkalut kuuluvat laajaan työkaluvalikoimaamme!

Suosituimpia tuotteita tästä tuoteryhmästä

Työkaluja ja niiden historiaa



Käsityökalut ja konetyökalut


Välinettä, joka toimii käden jatkeena, kutsutaan käsityökaluksi. Käsityökalu voi olla ruoanvalmistusväline – vaikkapa veitsi, lihanuija tai vispilä. Käsityökaluja käytetään niin maataloudessa kuin metsä- ja puutarhatöissä: lapio, kuokka, saha, talikko, viikate. Rakennustöissä tarvitaan kirvestä, vasaraa ja muurauslastaa. Jakoavaimet, kiintolenkit ja ruuvimeisselit kuuluvat työkalupakkiin. Käsityökaluja käytetään autojen ja koneiden korjaukseen, askarteluun ja puuntyöstöön sekä esimerkiksi kirurgiaan. Samaa työkalua voi käyttää moneenkin tarkoitukseen. Käsityökalun käyttöenergia tulee sitä käyttävältä ihmiseltä – koneilla taas on joku muu energialähde.

Ihmisen lisäksi vain muutama laji osaa käyttää työkaluja: eräät apinalajit, linnut sekä mm. merisaukot käyttävät jonkinlaisia työkaluja. On lintulajeja, jotka hyödyntävät tikkua kaivaessaan hyönteisiä puunkoloista. Merisaukot rikkovat simpukoiden kuoren kiven avulla.

Ensimmäiset ihmisen käyttämät työkalut tehtiin kivestä ja luusta. Ne olivat kirveitä ja vasaroita. Ensimmäiset sahat valmistettiin eläinten leukaluusta. Ruuvitaltan kehitys liittyy keskiaikaan ja ritareiden haarniskoihin. Tekniikan historiassa työkalu kuuluu ensimmäiseen vaiheeseen ja työkalujen historiaan liittyy monia mielenkiintoisia tarinoita – jakoavaimen kehittäjä oli muuan nyrkkeilymestari.

Yksi vanhimpia työkaluja on veitsi – tärkeä sekä työkaluna että aseena. Jääkauden ihmisten piti selviytyä viileässä ilmastossa, jossa ruokakasvit eivät menestyneet. Metsästys oli ainoa vaihtoehto hengissä pysymiseen. Metsästystä ja saaliin teurastusta ja paloittelua varten piti kehittää uusia ja parempia työkaluja. Veitsi oli yksi näistä tärkeimmistä ja vanhimmista työkaluista. Ensimmäiset veitset valmistettiin noin 20 000 v. sitten. Niiden valmistusmateriaali oli luu. Veitsimateriaalina on myöhemmin käytetty esimerkiksi pronssia, kuparia ja rautaa - ja terästä.

Osa työkaluista on säilynyt melko samannäköisenä. Tekotavat ja materiaalit ovat ehkä muuttuneet. Tästä hyvä esimerkki on juuri saha, jonka kiinalaisen perimätiedon mukaan keksi Kiinassa 500-luvulla eaa elänyt Lu Ban. Toisaalta tiedetään, että Egyptissä käytettiin kuparisia sahoja noin 2500 ennen kuin tämä kiinalainen keksijä syntyi. Varhaisimmat – kivikaudenaikaiset – sahat valmistettiin siis eläimen leukaluusta. Saha on aikojen kuluessa kehittynyt, mutta sen perusmuoto säilyi melko lailla samana 1700-luvulle saakka: silloin kehitettiin sirkkeli (pyörösaha).

Käsityökalujen käyttöenergia tulee siis niitä käyttävästä ihmisestä – konetyökalujen pääasiallinen voimanlähde on joku muu kuin lihasvoima. Konetyökaluja ovat esimerkiksi monet korjauksessa, rakennustyömaalla tai puuntyöstössä käytettävät koneet: betonimylly, sirkkeli ja kuviosaha, kulmahiomakone, sorvi ja vannesaha sekä monikäyttöinen sähköporakone – ensimmäinen kannettava, sähköinen konetyökalu. Maatiloilla ja omakotitaloissa asuvat nikkaroivat ja tekivät rakennustöitä itse – kannettavien konetyökalujen kehittämiselle oli tarvetta. Sähkömoottorin keksiminen sekä sähköverkkojen laajeneminen mahdollistivat konetyökalujen kehittämisen ja markkinoinnin myös yksityistalouksille.

Myös ihmisen epäsuorasti – esimerkiksi tietokoneella – ohjaamat työkalut ovat konetyökaluja. Useimmat konetyökalut on kehitetty käsityökaluista: Kammella käsin pyöritettävistä, kottikärryn kokoisista sekoitusmyllyistä on kehitetty sähkömoottorikäyttöisiä betonimyllyjä tai isompia ratkaisuja, joissa esimerkiksi betoniauton säiliötä pyöritetään polttomoottorin avulla; Käsikäyttöisiä poria ja kairoja käytetään enää lähinnä perinnerakentamiseen – käsiporakoneet ovat sähkö- tai paineilmakäyttöisiä; Esineen pinnan voi viimeistellä hiomalla käsin – kulmahiomakoneella voi hioa ja leikata.

Vasara – maailman vanhin työkalu


Vasara on iskutyökalu, jonka avulla iskuvoima keskitetään pisteeseen. Sillä lyödään nauloja ja sen avulla osia sovitellaan paikoilleen. Sillä muotoillaan tai rikotaan.

Ensimmäiset iskuvälineet olivat kiviä – niitä käyttivät apinaihmiset jo noin 2,4 miljoonaa vuotta sitten. Vasaran vanhin muoto oli nyrkki-iskuri ja niinpä vasara – iskutyökalu – on maailman vanhin työkalu. Työkalun kehitys nyrkki-iskurista nykymuotoiseksi vasaraksi kesti kuitenkin kauan: 30 000 vuotta sitten keksittiin parantaa iskuvoimaa siten, että kiven ympärille sidottiin nahkaremmi. Myöhemmin lyöntipää – kivi-iskuri – alettiin kiinnittää nyörin avulla puiseen varteen. Keskiajalla sepät jatkoivat vasaran tuotekehitystä: lyöntipää kiinnitettiin lyöntivarteen kahdella metallilevyllä. Toinen tapa oli tehdä lyöntipäähän reikä, johon puuvarsi saatiin tiukasti kiinnitettyä. Käyttöturvallisuus parani, kun lyöntipää ei enää irronnut varresta niin helposti.

Taisteluvasarat


Vasaraa on käytetty myös aseena: sotavasara kehitettiin metallisia haarniskoja vastaan. Haarniskat olivat yleistyneet sotatantereilla 1300- ja 1400-luvuilla ja miekat olivat hyödyttömiä niiden panssaria vastaan. Erityisesti pitkävartisella sotavasaralla voitiin vahingoittaa hevosia – voimakas isku selkään - panssaria läpäisemättä.

Sotavasarassa oli – kuten tavallisessakin vasarassa – pää ja varsi, joita oli erimittaisia. Pisimmät varret olivat hilparin - muinainen ase (saksaksi Hellebarde), pistokeihään ja taistelukirveen yhdistelmä – pituisia ja lyhimmät vastasivat kooltaan nuijaa. Pitkät sotavasarat olivat salkoaseita ja niitä käytettiin ratsumiehiä vastaan, kun taas lyhyemmät olivat lähitaisteluaseita. Myöhemmin sotavasaroita kehitettiin monipuolisemmiksi ja niiden pään toisella puolella oli usein piikit: piikkipäällä pystyi tarttumaan suitsiin, kilpeen tai haarniskaan ja lyömään jopa paksunkin haarniskan läpi. Isku vihollisen hevosen jalkoihin ja ratsumies putosi!

Vasaraa oli käytetty aseena jo paljon aikaisemminkin: nuorakeraamisen kulttuurin kaudella (noin 2500 eKr.-2000 eKr) oli vasarakirveitä ja myöhemmin metallivasaroita taisteluvasaroina.

Tärkeä ja monipuolinen työkalu


Vasara on aina ollut tärkeä ja arvostettu työkalu. Vasaroihin on kaiverrettu omistajien nimiä ja hankintapäivämääriä ja niillä on ollut lempinimiä. Niitä on käytetty uusia alueita vallattaessa ja uudisrakentamisessa. Vasaralla naulataan, muotoillaan, rikotaan - se on tärkeä monelle ammattiryhmälle, mutta se kuuluu myös jokaisen kodin työkalupakkiin.

Vasaroita on erityyppisiä, erilaisiin käyttötarkoituksiin. Vasarassa on varsi ja varteen kiinnitetty – tavallisesti metallinen – pää, jonka toisella puolella on tasainen iskupinta, mutta toinen puoli voi olla haaramainen, naulojen irrotukseen sopiva, tai se voi pallo- tai kiilamainen. Kaikkiin kohteisiin metallivasara ei käy – on myös esimerkiksi kumi- ja muovivasaroita. Rekyylitön vasara ei kimpoa iskettäessä takaisin yhtä helposti kuin perinteinen.

Vasaroiden kokoluokka ilmoitetaan yleensä unsseina (oz). Kirvesmiehen vasara painaa tavallisesti 16 – 20 unssia. Erityyppisillä vasaroilla on omat nimensä: esimerkiksi painava, lyhytvartinen pajavasara on moska ja painava, pitkävartinen vasara leka.

Kirves


Kirves on työkalu, jossa on varsi ja kiilanmuotoinen terä – nykykirveissä terä on asennettu varteen suorassa kulmassa. Kirvestä käytetään metsätöihin ja puun veistoon, mutta on sitä käytetty myös aseena ja mestaukseen. Perinteiseen tapaan puita kaadettaessa veistetään ensin kirveellä kaatolovi ja sen jälkeen sahataan puu poikki. Hirsien sivut veistettiin piilukirveillä.

Nykykirveessä on teräksinen terä, joka voi olla pinnoitettu, ja varsi on puuta tai muovikomposiittia.

Kirveen historiaa – kirvestyyppejä


Esihistoriallisina aikoina käytettiin kivikirvestä, joka oli joko oiko- tai poikkikirves. Poikkikirveessä terä oli suorassa kulmassa varteen nähden – kuokkamaisesti – ja oikokirveessä terä oli varren kanssa samansuuntainen.

Putkikirves oli jo metallikirves: terä kiinnitettiin suoraan varren päähän, kuten keihäänkärki. Kirveen varressa oli kuitenkin 90° mutka, mikä teki työkalusta käyttöön sopivan. Tämäntyyppiset kirveet säästivät metallia, mutta raudan yleistyttyä niiden käyttö jäi.

Kuokkakirves oli puun kovertamiseen sopiva historiallinen erikoistyökalu, jossa terä oli kiinnitetty kuokkamaisesti eli varteen nähden poikittain. Kuokkakirvestä on kutsuttu myös nimillä talso ja telso. Hilpari (saksaksi Hellebarde) puolestaan oli ase: hyvin pitkävartinen, pistokeihään ja taistelukirveen yhdistelmä. Partakirveessä terä jatkui varren myötäisenä kuin parta.

Pohjois-Amerikan intiaanien sotakirvestä kutsutaan tomahawkiksi. Sitä käytettiin myös yleistyökaluna. Tomahawk oli kevyt: Sen hikkoripuusta, saarnesta tai vaahterasta valmistettu varsi oli yleensä kaksi jalkaa (60 cm) pitkä. Kirveen päät painoivat 260 – 570 g. Tomahawk-nimi pohjautuu algonkin-kielisten heimojen sanaan tamahag, jota käytettiin kuvaamaan leikkaamiseen käytettävää asetta. Kapteeni John Smith oli ilmeisesti ensimmäinen, joka otti sanan käyttöön englannin kielessä ja kirjoitusasuksi muotoutui myöhemmin tomahawk. Tomahawkeja oli erimallisia ja -muotoisia, käyttötarkoituksen mukaan. Osaa käytettiin työvälineinä tai taisteluissa, koristeltuja puolestaan seremonioissa.

Pertuska oli partakirveen tyylinen sotakirves. Nimeä, joka ilmeisesti tulee venäjänkielisestä berdyš-sanasta, on käytetty alueella, joka ulottuu Karjalankannakselta Tornionjoen seudulle. Sillä on tarkoitettu sotakirvestä, mutta sillä on kuvattu myös vesakon raivaamiseen tai suon tai ojan leikkaamisessa käytettyä kirvestä. Venäjänkielinen berdyš tarkoittaa sotakirvestä ja sen varsi oli veistokirveen vartta pitempi. Samaa nimeä on käytetty myös hilparista, joka myös oli pitkävartinen, mutta toisentyyppinen.

Alun perin viikinkien käyttämää sotakirvestä kutsutaan tanskalaiskirveeksi. Tämä taistelukirves kehitettiin 700-luvulla ja sitä käytettiin 1300-luvulle asti. Tanskalaiskirveen varren pituus oli n. 1,5 m ja sen terä oli valmistettu raudasta tai teräksestä. Terän ylä- ja alareunaa oli pyöristetty, jotta leikkauspinnasta saatiin pitempi – leikkaustehoa taas lisäsi se, että terä oli kalteva joko alaspäin tai taaksepäin.

Uudemmat kirvestyypit


Halkaisukirves on pitkävartinen ja raskas, kahden käden kirves. Sen terä on yleensä painava ja jyrkästi kiilamainen. Pitkävartisella kirveellä saadaan suuri voima halkovaan terään - paksu teräosa pakottaa haljenneet puunsyyt erilleen. Mikäli halkaisukirveen hamara on karkaistu, sillä voidaan lyödä halkaisukiiloja.

Veistokirves on lyhytvartinen ja sen terä on yleensä halkaisukirveen terää pienempi. Terä on myös tavallisesti teroitettu loivempaan teräkulmaan kuin halkaisukirveen terä. Piilukirves on leveä- ja painavateräinen kirves, jota on käytetty rakennushirsien sivujen veistämiseen eli piiluttamiseen. Joskus terä on teroitettu toispuoleiseksi. Teloituskirveestäkin on käytettynimeä piilu.

Leimauskirveellä on merkitty kaadetut tai kaadettavaksi tarkoitetut puut. Lihakirveen terä on tavallisesti nelikulmainen ja sillä tietysti paloitellaan teuraseläimen ruho. Kaupallisella puolella vannesaha on syrjäyttänyt lihakirveen lihankäsittelyssä lähes kokonaan.

Kaukaloitten, tynnyreiden, ruuhien ym. kovertamiseen on käytetty kourukirvestä. Aikaisemmin tähän työhön oli käytetty kuokkakirvestä. Kourukirveestä – samoin kuin kuokkakirveestäkin - käytetään myös nimiä telso tai talso. Kalsu on puolestaan retki- eli kenttäkirves. Se on pieni, kevyt ja lyhytvartinen yleiskirves nuotiopuiden pilkkomiseen ja muuhun retkikäyttöön.

Muita kirvestyyppejä ovat esimerkiksi palomiesten käyttämä palokirves, kiilakirves polttopuiden pilkkomiseen ja epäkeskokirves, joka on halkaisukirves. Vipukirves on epäkeskokirveen suomalainen versio. Palokirveessä on hakun terä kirveenterän vastapuolella. Kiilakirves muistuttaa rautakankea ja se on turvallinen erikoiskirves puutöihin. Epäkeskokirvestä käytetään vain pystyssä olevien klapien halkaisuun. Sen tekniikka perustuu kirveen epäkeskomuodon aiheuttamaan vipu- ja rotaatiovaikutukseen.